Valoa elämään

Olen hyvin iloisesti yllättynyt ja hämilläni blogitekstini Elämän ihmeellisyys johdosta saamistani viesteistä. Moni on kertonut olevansa onnellinen puolestani ja monen monta leskeä on jakanut omia kokemuksiaan leskeytymisestä ja jotkut myös uudesta parisuhteesta leskeytymisen jälkeen. Moni on myös kiittänyt tekstin antaneen toivoa omaan tilanteeseensa kun tunne elämän mahdollisuuksista on silloin alkutapaipaleella hyvinkin synkeää ja usein toivotontakin. Ihanaa jos tekstini on edes hieman ollut avittamassa jotain syvissä vesissä kulkevaa.

Itsekin muistan, että ennen edesmenneen mieheni kuolemaa sitä todellakin elin siinä harhassa, että ihmiset kuolevat vanhana ja jäävät leskeksi sitten joskus. Kuulihan sitä tarinoita nuorena kuolleista, ja onhan sitä itsekin jäänyt puoliorvoksi pienenä lapsena, joten tämän faktan olisi tietysti pitänyt olla itsellekin ihan mahdollinen skenaario. Mutta eihän sitä ihminen kohdalleen moista kohtaloa ajattele. Eikä tietysti pidäkään elää pelossa. Mutta tiedostaa se kannattaisi. Ihan jo pelkästään sen takia, että osaisi nauttia elämästä nyt, osaisi olla kiitollinen toisen olemassa olosta ja osaisi sen myös kertoa.

Kliseisesti leskeytyminen aiheutti minulle(kin) arvojen uudelleen järjestymisen. Ennenkin minulle oli perhe se tärkein, mutta nyt se on sitä vielä enemmän. Ennen panostin työhöni paljon aikaa ja energiaa, kouluttauduin jatkuvasti oman, ja varmaan muidenkin jaksamisen kustannuksella jne. Elin myös paljon odottaen viikonloppua, seuraavaa matkaa yms arjesta poikkeavaa. Nyt yritän tehdä siitä tavallisestä päivästä joka ainoa päivä hyvän. Ja pehmittihän se. Leskeytyminen. En ole itselleni, saatikka muille, enää niin vaativa ja kriittinen. Olen hyväksynyt itsessäni niitä heikkouksia, enkä edes kuvittele enää olevani kaikkeen pystyvä taikka muutoin täydellinen. Ja toisaalta, olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt. Tyyli ja keinot vaihtelivat, moni tekemäni valinta ja teko oli sillä hetkellä se ainoa. Se, että rakennat  ja löydät itsesi uudelleen tuon kaltaisen kokemuksen jälkeen on aina uroteko. Yksin siihen ei kykene, mutta silti leskeytyminen on siltikin hyvin, hyvin yksinäinen taival. Yksin ollessasi kohtaat ne pimeimmät tunteet, suurinmman kaipuun, ahdistavimman surun, kateuden, katkeruuden ja pelot. Niitä tunteita ei kukaan voi puolestasi käydä läpi, eikä oikein välttämättä edes auttaa niissä. Mutta se, että tiedät olevasi edelleen rakastettu ja tärkeä monelle, auttaa jaksamaan ja pitää kiinni elämässä.

Nyt kun olen vahvoilla oman vointini suhteen, on toiveissa se, että jotenkin voisin hyödyntää kokemuksiani. Vertaistuki on ollut itselleni niin tärkeää ja merkityksellistä, että toivoisin pääseväni jotenkin auttamaan muita leskiä. Katsotaan...

Kotona viihdyn, ja syksyn tullen kaipaan taas valoa lisää ympärilleni. Metsäretkellä tarttui mukaan hieman taas luonnon antimia:

Kanaverkosta tehty kartio, Vikan kanssa roskisdyykattu pläkkipeltiämpäri ja valosarja toivottaa nyt oven vieressä kotiin tervetulleeksi.

Ihania syysiltoja kaikille!

~Tikki~