Tänään olen murehtinut pientä poikaani ja hänen alopeciaansa. Eemelillä on siis pälvikalju, ja hankala sellainen. Huomasimme noin 8kk sitten pienen paljaan läntin hänen hiuksissaan, tiedä kuinka kauan se siellä oli ennen kuin huomasimme, Eemelillä oli nimittäin erittäin runsas tukka. Pikkuhiljaa läntti suureni, ja sai kavereita. Nyt sitten viime kuukaudet on päästä ollut paljaana enemmän kuin mitä hiuksia oli jäljellä. Tänään sitten teimme sen ratkaisevan liikkeen ja ajoimme loputkin pois. Onneksi miehellä oli pelisilmää ja samalla ajoimme Eemelin kanssa häneltäkin pään kaljuksi. Muutos on hurja parin vuoden takaisesta ajasta, jolloin poikaani luultiin usein tytöksi pitkine kiharine hiuksineen.
Kovasti mietin miten ihmiset osaisivat olla tuijottelematta ja kuinka kaverit ottavat minun pienen kekkoseni vastaan. Omaa lastaan kun haluaisi suojella kaikelta kurjalta. Nyt Eemeliä ei näytä asia häiritsevän, mutta kumpa tilanne säilyisi myös myöhemmin sellaisena. Kesäksi olemme hakeutuneet sopeutumisvalmennuskurssille, toivottavasti pääsisimme. Tekisi varmasti Eemelille hyvää nähdä ettei hän ainut kaljupää pikkumies ole. Pälvikaljua tunnetaan harmillisen huonosti, en ole vielä tavannut montaakaan ihmistä joka tietäisi mistä on kyse. Vaikka kyseessä onkin pääasiassa vain esteettinen ongelma, on se silti yllättävän suuri asia kun omaan nilkkaan (tai vielä pahemmin kun omaan lapseen) sattuu. Kalju lapsella/pikkupojalla on kiva, mutta kun se ei ole oma valinta, tuntuukin se paljon hankalammalta. On se kummallista tämä äitinä olo, yhtään en miettisi jos saisi päättää kummalle pälvikaljun ottaisi, itselle vai lapselle. Eipä sitä lapsettomana tiennyt kuinka ehdotonta toisesta välittäminen voikaan olla.
Odotamme sitten Eemelin omaa ratkaisua haluaako hän mahdollisesti hankkia peruukin, ja tokihan on mahdollista, että tukka jonain päivänä palaakin takaisin.
Nyt lähden nautiskelemaan söpön pikkumieheni seurasta (ja vähän kaljun miehenikin, miehen tukka pitää mielestäni olla joko pitkä tai kalju, ja kalju on paras
).
~Tikki
Kovasti mietin miten ihmiset osaisivat olla tuijottelematta ja kuinka kaverit ottavat minun pienen kekkoseni vastaan. Omaa lastaan kun haluaisi suojella kaikelta kurjalta. Nyt Eemeliä ei näytä asia häiritsevän, mutta kumpa tilanne säilyisi myös myöhemmin sellaisena. Kesäksi olemme hakeutuneet sopeutumisvalmennuskurssille, toivottavasti pääsisimme. Tekisi varmasti Eemelille hyvää nähdä ettei hän ainut kaljupää pikkumies ole. Pälvikaljua tunnetaan harmillisen huonosti, en ole vielä tavannut montaakaan ihmistä joka tietäisi mistä on kyse. Vaikka kyseessä onkin pääasiassa vain esteettinen ongelma, on se silti yllättävän suuri asia kun omaan nilkkaan (tai vielä pahemmin kun omaan lapseen) sattuu. Kalju lapsella/pikkupojalla on kiva, mutta kun se ei ole oma valinta, tuntuukin se paljon hankalammalta. On se kummallista tämä äitinä olo, yhtään en miettisi jos saisi päättää kummalle pälvikaljun ottaisi, itselle vai lapselle. Eipä sitä lapsettomana tiennyt kuinka ehdotonta toisesta välittäminen voikaan olla.
Odotamme sitten Eemelin omaa ratkaisua haluaako hän mahdollisesti hankkia peruukin, ja tokihan on mahdollista, että tukka jonain päivänä palaakin takaisin.
Nyt lähden nautiskelemaan söpön pikkumieheni seurasta (ja vähän kaljun miehenikin, miehen tukka pitää mielestäni olla joko pitkä tai kalju, ja kalju on paras
).~Tikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti