Tuhkasta noussut. Blogikin.

Edellisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt. Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Hirmuisesti. Monella tapaa liikaa, mutta tässä sitä edelleen ollaan, uuden äärellä ja ihan ehjänäkin, ei ehjin nahoin, mutta kasaan kurottuna. Alle nelikymppisenä ei ajattele jäävänsä leskeksi, mutta niitäkin tarinoita on olemassa ja nyt se kohtalo osui minun kohdalleni. Sukuvika ilmeisesti, jäihän äitinikin leskeksi alle nelikymppisenä.

Ja mikäpäs muukaan se olisi vaikeina aikoina ollut sitä terapeuttisinta kuin käsityöt. Monen monta iltaa, päivää ja yötä vietin yksin ja välillä Vikan kanssa tehden käsitöitä. Niitä voisin jossain vaiheessa kyllä kuvailla tännekin. Vika oli muutenkin ensimmäisen vuoden kantava voima, pakastin täyttyi Vikan toimesta, minua kiikutettiin monenmoiseen mukana, pitäen kiinni elämässä ja uskossa siihen, että jonain päivänä jälleen on elämässä mieltä. Rankkoja aikoja, mutta päätös siitä, että vielä minä olen onnellinen on pitänyt ja sitä todellakin voin nyt sanoa olevani.

Nyt olen siirtynyt niin etelään kuin se Suomessa on mahdollista. Uusi ihana koti, uusi ihana kasvanut perhe ja olo, että energiaa on jälleen kirjoittaakin. Olen minä koko ajan kirjoittanut, mutta vain itseäni varten.

Onneksi tuo miehekkäämpi puoliskoni on antanut minulle vapaat kädet sisustuksen(kin) suhteen. Tavarat etsivät paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alkaa minun kätteni jälki näkymään... Tässä muutama kuva katoksestamme, välitilasta autotallin (meidän tapauksessa mopotallin...) ja talon välistä.

~Tikki~