Ilmat on vihdoin hellineet oikein urakalla, ja kaiken vapaa-aikani olen viettänyt lasten kanssa rannalla. Muutenkin viikko on ollut varsin mukava, sain eilen tiedon, että pääsin opiskelemaan seuraavaan tutkintoon 
.
Usein on ihmetelty minun helmivarastojeni kokoa. Varasto on iso. Oikeastaan tosi iso. Aloitin helmeilyn aikoinaan siemenhelmillä ja Riikka Santosen Hurmaavat helmityöt kirjan kanssa. Siitä sitten siirryin kaikkiin muihinkin kokeiluihin, ja kaikkien kokeilujeni myötä olen hankkinut varusteet. Ja kuten minulle tyypillistä, en ole hankkinut vain sen hetkiseen tarpeeseen, vaan myös vastaisuuden varalle
. Nykytilanne on sellainen, että minulla on makeanvedenhelmille oma laatikosto, kivihelmille omat, lasihelmille monta, delicoille oma, hopeajutuille omat jne jne. Jos ostan esimerkiksi vaijeria, ostan 100m, jos ostan jotain lasihelmeä, ostan puoli kiloa. Joten jotain pientä on nurkkiin kertynyt... Samoin minulla on varastoa muissakin käsitöissä sen verran, ettei inspiraation iskiessä tarvitse päätä takoa seinään 
. Mutta käsityöt onkin oikeastaan ainoa mitään maksava harrastukseni, joten en erityisesti murehdi näihin käytettyjä euroja.
Huomenna mieheni suuntaa Vikan miehen kanssa Ladan hakuun. Siis kaksi miestä käyttää kokonaisen viikonlopun ja ajavat tuhat kilometriä ruosteisen Ladan takia! Auto, anteeksi Lada, on viimeksi liikkunut varmastikin 10v sitten. Mutta Vikan miehen kunnianhimoinen tavoite on saada Lada sulostuttamaan savon baanoja, joten kaikki kannustus tälle ihailtavalle tavoitteelle!
Lapsuudessamme meillä oli Lada (tai oikeastaan lukuisia ladoja, liekö ne kestivät aina vuoden kerrallaan, ja tilalle ostettiin sitten uusi?). Lisäksi meillä oli sellainen wolkkarin pikkubussi, missä en koskaan muista olleeni sen liikkuessa, sitä aina vaan putsattiin ja puunattiin. Ladalla kurvailtiin kauppa- ja marjastusreissuilla, ja Vikan saatua ajokortin Vika sai ajella Ladalla. . Siinä onneksi ei niin pikkulommot haitanneet, mutta älä huoli Vika, vaikenen kuin muuri
... Isoveljeni ja Vikan pikkuveli (eli Vika on minua PAAAAAALLLLLLLLLJOOOOOONNNNN vanhempi) saikin sitten kurvailla ruosteenpunaisella corollalla, jossa pakoputken korvasi varmasti rei'itetty maustekurkkupurkki, sen verta kunnioitettavat olivat äänet tässä pirssissä.
Kun minä sain kortin, ostimme silloisen poikakaverini (nykyisen mieheni) kanssa -71 vuosimallin Kadetin (hinta taisi olla jotain 600 mummomarkkaa), joka sulostuttaa edelleenkin parkkipaikkaamme. Tällä Kadetilla ajoimme Suomen päästä päähän monta kertaa vuodessa. Kadett kulki maksimissaan 80km/tunnissa, ja silloinkin meteli oli infernaalinen. Tuulettimen sai säätää joko todella kuumalle tai todella kylmälle. Ja kesällä tietty ei voinut kylmälle säätää, muuten olisi moottori keittänyt. Kyllä helteet olikin sitten mukavia istuessa tekonahkapenkeillä puhaltimen puhaltaessa polttavan kuumaa ilmaa naamaan... Talvella nokan eteen laskettiin rullaverho. Verhoa säädettiin sisältä samanlaisella systeemillä kuin tavallisiakin rullaverhoja. Lämpimäksi autoa ei pakkasella saanut, jalat oli jäässä, ja takapenkin ikkunat sentin paksuisessa jääkerroksessa. Kadetti ei jättänyt koskaan tielle. Muutaman kerran teimme pienen remontin tienposkessa, mutta ei se paljoakaan menoa hidastanut. Kerrankin muistan kemijärveltä lähitessämme Turkua kohti, pääsimme lapsuuden kodistani lähtiessä ensimmäisen suoran puoliväliin. Yhtäkkiä olimme kadetin huippuvahdissa keskellä valtavaa höyrypilveä. jarrut pohjaan ja ulos ihmettelemään mitä tapahtui. Syylärin letku oli irronnut, ja purskuttihan se sitten kaiken veden moottorin kuumaan kylkeen. Letku takaisin paikalleen, uutta vetta sisään ja luottavaisin mielin kohti jäljellä olevia 999km:ä. Äitini oli jostain syystä kovin huolissaan perille pääsystämme
. Kun kadettiin laitettiin tavaraa, se alkoi kiemurrella. Ja tavaraahan oli aina kun äidin patojen äärestä lähdettiiin. Joten matka Kemijärveltä Turkuun tehtiin kiemurrellen. Ja maks 80km tunnissa. Aikaa meni siis tuhanteen kilometriin paljon, kuskia vaihdettiin pahimmillaan 20 km välein kun kuskin käden puutuivat jatkuvaan auton tielläpitoon ja horkkaiseen ratin tärinään. Keskustelua autossa oli turha yrittää pitää yllä. Monia hauskoja reissuja autolla tehtiin, ja siksipä siitä tuskin koskaan tulee luovuttua.
Taas minulta tyypillinen kivestä kukkakeppiin juttu. Nyt suklaata ja kahvia. MOIIIII
~Tikki
.Usein on ihmetelty minun helmivarastojeni kokoa. Varasto on iso. Oikeastaan tosi iso. Aloitin helmeilyn aikoinaan siemenhelmillä ja Riikka Santosen Hurmaavat helmityöt kirjan kanssa. Siitä sitten siirryin kaikkiin muihinkin kokeiluihin, ja kaikkien kokeilujeni myötä olen hankkinut varusteet. Ja kuten minulle tyypillistä, en ole hankkinut vain sen hetkiseen tarpeeseen, vaan myös vastaisuuden varalle
. Nykytilanne on sellainen, että minulla on makeanvedenhelmille oma laatikosto, kivihelmille omat, lasihelmille monta, delicoille oma, hopeajutuille omat jne jne. Jos ostan esimerkiksi vaijeria, ostan 100m, jos ostan jotain lasihelmeä, ostan puoli kiloa. Joten jotain pientä on nurkkiin kertynyt... Samoin minulla on varastoa muissakin käsitöissä sen verran, ettei inspiraation iskiessä tarvitse päätä takoa seinään . Mutta käsityöt onkin oikeastaan ainoa mitään maksava harrastukseni, joten en erityisesti murehdi näihin käytettyjä euroja.Huomenna mieheni suuntaa Vikan miehen kanssa Ladan hakuun. Siis kaksi miestä käyttää kokonaisen viikonlopun ja ajavat tuhat kilometriä ruosteisen Ladan takia! Auto, anteeksi Lada, on viimeksi liikkunut varmastikin 10v sitten. Mutta Vikan miehen kunnianhimoinen tavoite on saada Lada sulostuttamaan savon baanoja, joten kaikki kannustus tälle ihailtavalle tavoitteelle!
Lapsuudessamme meillä oli Lada (tai oikeastaan lukuisia ladoja, liekö ne kestivät aina vuoden kerrallaan, ja tilalle ostettiin sitten uusi?). Lisäksi meillä oli sellainen wolkkarin pikkubussi, missä en koskaan muista olleeni sen liikkuessa, sitä aina vaan putsattiin ja puunattiin. Ladalla kurvailtiin kauppa- ja marjastusreissuilla, ja Vikan saatua ajokortin Vika sai ajella Ladalla. . Siinä onneksi ei niin pikkulommot haitanneet, mutta älä huoli Vika, vaikenen kuin muuri
... Isoveljeni ja Vikan pikkuveli (eli Vika on minua PAAAAAALLLLLLLLLJOOOOOONNNNN vanhempi) saikin sitten kurvailla ruosteenpunaisella corollalla, jossa pakoputken korvasi varmasti rei'itetty maustekurkkupurkki, sen verta kunnioitettavat olivat äänet tässä pirssissä.Kun minä sain kortin, ostimme silloisen poikakaverini (nykyisen mieheni) kanssa -71 vuosimallin Kadetin (hinta taisi olla jotain 600 mummomarkkaa), joka sulostuttaa edelleenkin parkkipaikkaamme. Tällä Kadetilla ajoimme Suomen päästä päähän monta kertaa vuodessa. Kadett kulki maksimissaan 80km/tunnissa, ja silloinkin meteli oli infernaalinen. Tuulettimen sai säätää joko todella kuumalle tai todella kylmälle. Ja kesällä tietty ei voinut kylmälle säätää, muuten olisi moottori keittänyt. Kyllä helteet olikin sitten mukavia istuessa tekonahkapenkeillä puhaltimen puhaltaessa polttavan kuumaa ilmaa naamaan... Talvella nokan eteen laskettiin rullaverho. Verhoa säädettiin sisältä samanlaisella systeemillä kuin tavallisiakin rullaverhoja. Lämpimäksi autoa ei pakkasella saanut, jalat oli jäässä, ja takapenkin ikkunat sentin paksuisessa jääkerroksessa. Kadetti ei jättänyt koskaan tielle. Muutaman kerran teimme pienen remontin tienposkessa, mutta ei se paljoakaan menoa hidastanut. Kerrankin muistan kemijärveltä lähitessämme Turkua kohti, pääsimme lapsuuden kodistani lähtiessä ensimmäisen suoran puoliväliin. Yhtäkkiä olimme kadetin huippuvahdissa keskellä valtavaa höyrypilveä. jarrut pohjaan ja ulos ihmettelemään mitä tapahtui. Syylärin letku oli irronnut, ja purskuttihan se sitten kaiken veden moottorin kuumaan kylkeen. Letku takaisin paikalleen, uutta vetta sisään ja luottavaisin mielin kohti jäljellä olevia 999km:ä. Äitini oli jostain syystä kovin huolissaan perille pääsystämme
. Kun kadettiin laitettiin tavaraa, se alkoi kiemurrella. Ja tavaraahan oli aina kun äidin patojen äärestä lähdettiiin. Joten matka Kemijärveltä Turkuun tehtiin kiemurrellen. Ja maks 80km tunnissa. Aikaa meni siis tuhanteen kilometriin paljon, kuskia vaihdettiin pahimmillaan 20 km välein kun kuskin käden puutuivat jatkuvaan auton tielläpitoon ja horkkaiseen ratin tärinään. Keskustelua autossa oli turha yrittää pitää yllä. Monia hauskoja reissuja autolla tehtiin, ja siksipä siitä tuskin koskaan tulee luovuttua.Taas minulta tyypillinen kivestä kukkakeppiin juttu. Nyt suklaata ja kahvia. MOIIIII
~Tikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti