Makujen erilaisuus

Aiemminkin on paljon ollut puhetta minun ja Vikan hyvin erilaisesta sisustusmausta. Vikalla on aina siistiä, tavaraa on suunniteltuina yksityiskohtina ja niin edelleen. Ja minulla...

No, ei ole siistiä, eikä tavaraa ole vähän. Eikä suunnitellusti. Vaan paljon, siellä täällä ja parhaiten kuvaava sana lienee iloinen kaaos.

Kaikki ei suinkaan ole vielä paikoillaan, muuttolaatikoita on vielä purkamatta ja tavarat etsii vielä paikkaansa. Mutta kyllä, täällä todella huomaa, että minä olen tullut taloon :D

Kerään vanhoja (ja juu juu, myös uusia...) peltipurkkeja. Niitä on paljon. 

Nyt purkit kiertävät keittiön katonrajaa.

Tämä maustekaappi kuului yläasteen valinnaisten puukäsitöiden repertuaariin. Minä tein niitä tietenkin kaksi siinä missä muut yhden :D Tässä toinen hieman väriä pintaansa saaneena.

Pienemmät kuormalavat ovat päätyneet joskus hyllyksi ja nyt ne on saaneet muutaman purnukkani kannateltavakseen.

Kirpparit ja vanhojen tavaroiden liikkeet... Varma lompakon surma. Ja toisin kuin Vika, minä en luovu samaa tahtia vanhemmista tavaroistani :D

~Tikki~

Tuhkasta noussut. Blogikin.

Edellisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt. Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Hirmuisesti. Monella tapaa liikaa, mutta tässä sitä edelleen ollaan, uuden äärellä ja ihan ehjänäkin, ei ehjin nahoin, mutta kasaan kurottuna. Alle nelikymppisenä ei ajattele jäävänsä leskeksi, mutta niitäkin tarinoita on olemassa ja nyt se kohtalo osui minun kohdalleni. Sukuvika ilmeisesti, jäihän äitinikin leskeksi alle nelikymppisenä.

Ja mikäpäs muukaan se olisi vaikeina aikoina ollut sitä terapeuttisinta kuin käsityöt. Monen monta iltaa, päivää ja yötä vietin yksin ja välillä Vikan kanssa tehden käsitöitä. Niitä voisin jossain vaiheessa kyllä kuvailla tännekin. Vika oli muutenkin ensimmäisen vuoden kantava voima, pakastin täyttyi Vikan toimesta, minua kiikutettiin monenmoiseen mukana, pitäen kiinni elämässä ja uskossa siihen, että jonain päivänä jälleen on elämässä mieltä. Rankkoja aikoja, mutta päätös siitä, että vielä minä olen onnellinen on pitänyt ja sitä todellakin voin nyt sanoa olevani.

Nyt olen siirtynyt niin etelään kuin se Suomessa on mahdollista. Uusi ihana koti, uusi ihana kasvanut perhe ja olo, että energiaa on jälleen kirjoittaakin. Olen minä koko ajan kirjoittanut, mutta vain itseäni varten.

Onneksi tuo miehekkäämpi puoliskoni on antanut minulle vapaat kädet sisustuksen(kin) suhteen. Tavarat etsivät paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alkaa minun kätteni jälki näkymään... Tässä muutama kuva katoksestamme, välitilasta autotallin (meidän tapauksessa mopotallin...) ja talon välistä.

~Tikki~

Ihana vapaapäivä!

Otin tämän päivän vapaaksi, minun hiihtolomani on nyt kolmen päivän mittainen. Ja mitäpä sitä mielummin vapaapäivän kunniaksi tekisi kuin menisi kirpparille :)

Kevät tekee jo tuloaan, ja ajatuksissa on mökki ja mökin kevät puuhat. Mökille nytkin pääasiassa löytyi kaikkea hyvin tarpeellista ja välttämätöntä, kuten esimerkiksi nämä ihanaiset kahvikupit:

Ja mökin olkkariin muuttaa nämä(kin) enkelit:


Pidän peltirasioista, minulla on niitä paljon. Nämä ovat suht uusia, toisin kuin nämä seuraavat, jotka tänään myös löytyivät:

Ja en minä kovin pätevä ole muitakaan purnukoita vastustamaan...:


Ja ei, minulla ei ole tavarat hyvässä järjestyksessä, luulisi, että tällä purkki ja purnukka määrällä kaikki tavarat olisivat kurissa ja järjestyksessä. Mutta nämäkin purkit todennäköisesti ovat typötyhjiä vielä vuodenkin päästä.

Käsitöistä minulla on työn alla räsyvirkkauksella vaalenpunainen matto. Taas yksi sellainen ikuisuusprojekti. Jos juhannukseksi?

~Tikki

Aarteita vintiltä

Keräsin aikoinani kahvipannuja, mutta jossain vaiheessa kyllästyin pyyhkimään niistä pölyjä ja työnsin ne kaappiin pois pölyttymästä. Kotkan kodin myynnin jälkeen olen vain sullonut pannut pahvilaatikoihin ja unohtanut ne samantien. Pannut ovat saaneet ihan rauhassa pölyttyä vintillä melkein yhdeksän vuotta, kunnes eilen avasin niitä kuuluisia viimeisiä muuttolaatikoita ja sieltähän löytyi aarre...Jälleennäkeminen oli riemastuttava! En muistanut ollenkaan, miten ihania pannut olivatkaan!
Minulla on vain mielikuva, että näitä pitäisi olla enemmän... mistäköhän ne loput löytyvät?

 

Jokainen näistä pannuista on ostettu markka-aikaan ja yläraja, minkä silloin suostuin pannusta maksamaan, oli VIISI MARKKAA! Halvalla olen kokoelmani saanut :)  Nythän näistä pyydetään kirppareilla kahta-kolmea kymmentä euroa... aivan älytöntä....

Eilen Kalpan matsia katsoessani neuloin pojalle vielä yhdet lapaset, nyt lankana Isoveli:

 

Isoäidinnneliöhuuma on tarttunut minuunkin:

Minä käytän näihin Seiskaveikan jämät. Ajatuksena olisi virkata jokaisen reunaan musta kerros, jahka käyn kaupasta mustaa Seiskaveikkaa hankkimassa (se siitä varastojen pienentämisestä ). Sitä en vielä tiedä, jaksanko tehdä näitä peitoksi asti vai tuleeko näistä jotain pienempää, aika näyttää.

-Vika-

Maitokannu kaukaa lapsuudesta

Jokainen, joka tietää meidän perheen muuttohistorian, ei ihmettele seuraavaa tapahtumaa. Mutta sellainen, joka ei tarinaa tiedä, saattaa ajatella, että kylläpä on saamaton ihminen...

Eli kävin eilen vintillä purkamassa viimeisiä muuttolaatikoita. Muutostahan on aikaa 8,5 vuotta, niin ehkä se oli jo aikakin! Mutta laatikoista löytyi tämä aarre:

 

Minun lapsuuden kodin maitokannu! Muistan vielä, kuinka musta-valkoisen maitopussin kulma leikattiin auki ja maito kaadettiin tähän kannuun. Tämä kannu on kulkenut minun perheen mukana pitkin Suomea, ollen välillä piiitkiä aikoja täysin unohduksissa. Niin kuin nytkin, yli kahdeksan vuotta vintillä muuttolaatikon pohjalla! Nyt kannu pääsee kunniapaikalle keittiöön. On se vaan niin kertakaikkisen ihana!

Pakkasten vaan jatkaessa pihtiotettaan meistä (tänään -34!) jouduin taas vanttuiden neulontaan. 

Tällä kertaa poika pyysi punaisia vanttuita ja sellaiset syntyi Seiskaveikasta.

Pojasta puheenollen, hän on nyt 13v. Eli sellaisessa kohtuullisen kiivaassa kasvuvaiheessa. Ja se taas aiheuttaa sen, että ruokaa menee "jonkin verran". Tulen yleensä töistä neljän aikaan ja siihen mennessä pojalla on jo kiljuva nälkä ja tervehdyslause minulle on useimmiten:" Mitä ruokaa?". Olen puhunut pojalle, että pitää ottaa kunnon välipala, että jaksaa odottaa edes viiteen saakka ruuan valmistumista. Ja poika on vannonut syövänsä hyvän välipalan. En vain koskaan ole tullut ihan tarkasti kysyneeksi, mitä välipala sisältää, ilman muuta ajattelin, että ruisleipää ja jogurttiahan se poika syö, niitä kun on kaapissa... Mutta mutta...Tänään välipalan koostumus  sitten paljastui, kun tulin poikkeukselliseti ja yllättäen kotiin jo kahdelta.

 

Kolme (!!) eineshampurilaista!!!! Oi, apua. Terveysintoilijaäidin painajainen... Ja tämä on kuulemma välipala lähes joka päivä. Noo, asiasta keskuteltiin piiitkäään ja hartaasti ja sovittiin, että tämä sopii kerran viikossa, muuten pysytyään ruisleipälinjalla. Joskus sitä näköjään on joistain asioista ihan pihalla ;)

-Vika-