Suru ja luovuus

Kuten Vikakin aiemmin kirjoitti, kulkee luovuus hyvin pitkälle käsikädessä hyvinvoinnin kanssa. Kun et voi hyvin, on elämä usein ainakin itselläni pelkkää suorittamista, päivästä toiseen asioiden hoitamista, ja usein nekin vain välttämättömimmissä määrin. Kun jäin leskeksi, oli jo ruoanlaitto aivan ylivoimainen suoritus. Pitkään menikin meidän perheen ruokailu siten, että ystävien ja läheisten tekemiä ruokia otettiin summamutikassa pakastimesta ja pidettiin huolta, että lapset söi. Oma ruokailu oli sitä, että söi jos muisti ja sattui saamaan jotain kurkusta alas.

Muistan monenmonta kertaa katselleeni käsityötarvikkeitani ja todenneeni, että tuskin noitakaan tulee enää ikinä tarvittua. Kun elämänilo on hukassa ja kun tulevaisuus tuntuu merkityksettömältä, ei luovuus todellakaan kuki. Toisaalta ne hetket kun jotain pystyi tekemään käsillään, antoivat taas pienen kosketuksen siihen entiseen minään.

Nyt kun voin jälleen erinomaisesti ja olen onnellinen, on luovuuskin jälleen vähintään entisissä mittasuhteissa. Tuntuu, että oikeastaan luovuus ja tekemisen ilo ottaa nyt menetettyä aikaa takaisin. Haluan kokeilla uusia juttuja, mieli pursuaa ideoita ja mikään maailman aika ei riitä kaikkien ideoiden toteuttamiseen. Nautin todella taas tekemisestä.

Metsäretkeltä metsästettyjä kiviä:

 Edellä esiteltyjä sytykesipsejä lähdössä pop up- kauppaan. Nämä muuten toimii todella hyvin, monta kertaa on jo omakin sauna sytytetty näillä!

Avaimenperiä pop up- kauppaan, monelaisia ja jokaiseen makuun:

Niitä hieman erilaisia trofeita :D

Puolikkaita muovieläimiä maalattuna. Tästä projektista sain muutaman hitaan katseen kun perheen teini autotallista minut löysi sahaamassa muovieläimiä keskeltä poikki. 

Taikataikinasta tontuille sisäänkäyntejä, matto villalanganpätkistä:

Ja onneksi tuo talouden mies ei kitise ympäri kotia levinneistä projekteistani, tuhahtelee vaan kun huomaa sänkyyn köllähtäessään olevansa keskellä pihtejä, sohvalle mahtuu hyvin mies, minä ja rautalankakerät jne. Kiltisti on kaupasta lähdetty ostamaan mitä ihmeellisimpiä tykötarpeita, metsässä on rymytty sateessa etsimässä juuri oikeanlaista oksanpätkää jne. On muuten myös hankittu mig-hitsauspömpelikin, muutama idea odottaa senkin varalle :D

~Tikki~

Valoa elämään

Olen hyvin iloisesti yllättynyt ja hämilläni blogitekstini Elämän ihmeellisyys johdosta saamistani viesteistä. Moni on kertonut olevansa onnellinen puolestani ja monen monta leskeä on jakanut omia kokemuksiaan leskeytymisestä ja jotkut myös uudesta parisuhteesta leskeytymisen jälkeen. Moni on myös kiittänyt tekstin antaneen toivoa omaan tilanteeseensa kun tunne elämän mahdollisuuksista on silloin alkutapaipaleella hyvinkin synkeää ja usein toivotontakin. Ihanaa jos tekstini on edes hieman ollut avittamassa jotain syvissä vesissä kulkevaa.

Itsekin muistan, että ennen edesmenneen mieheni kuolemaa sitä todellakin elin siinä harhassa, että ihmiset kuolevat vanhana ja jäävät leskeksi sitten joskus. Kuulihan sitä tarinoita nuorena kuolleista, ja onhan sitä itsekin jäänyt puoliorvoksi pienenä lapsena, joten tämän faktan olisi tietysti pitänyt olla itsellekin ihan mahdollinen skenaario. Mutta eihän sitä ihminen kohdalleen moista kohtaloa ajattele. Eikä tietysti pidäkään elää pelossa. Mutta tiedostaa se kannattaisi. Ihan jo pelkästään sen takia, että osaisi nauttia elämästä nyt, osaisi olla kiitollinen toisen olemassa olosta ja osaisi sen myös kertoa.

Kliseisesti leskeytyminen aiheutti minulle(kin) arvojen uudelleen järjestymisen. Ennenkin minulle oli perhe se tärkein, mutta nyt se on sitä vielä enemmän. Ennen panostin työhöni paljon aikaa ja energiaa, kouluttauduin jatkuvasti oman, ja varmaan muidenkin jaksamisen kustannuksella jne. Elin myös paljon odottaen viikonloppua, seuraavaa matkaa yms arjesta poikkeavaa. Nyt yritän tehdä siitä tavallisestä päivästä joka ainoa päivä hyvän. Ja pehmittihän se. Leskeytyminen. En ole itselleni, saatikka muille, enää niin vaativa ja kriittinen. Olen hyväksynyt itsessäni niitä heikkouksia, enkä edes kuvittele enää olevani kaikkeen pystyvä taikka muutoin täydellinen. Ja toisaalta, olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt. Tyyli ja keinot vaihtelivat, moni tekemäni valinta ja teko oli sillä hetkellä se ainoa. Se, että rakennat  ja löydät itsesi uudelleen tuon kaltaisen kokemuksen jälkeen on aina uroteko. Yksin siihen ei kykene, mutta silti leskeytyminen on siltikin hyvin, hyvin yksinäinen taival. Yksin ollessasi kohtaat ne pimeimmät tunteet, suurinmman kaipuun, ahdistavimman surun, kateuden, katkeruuden ja pelot. Niitä tunteita ei kukaan voi puolestasi käydä läpi, eikä oikein välttämättä edes auttaa niissä. Mutta se, että tiedät olevasi edelleen rakastettu ja tärkeä monelle, auttaa jaksamaan ja pitää kiinni elämässä.

Nyt kun olen vahvoilla oman vointini suhteen, on toiveissa se, että jotenkin voisin hyödyntää kokemuksiani. Vertaistuki on ollut itselleni niin tärkeää ja merkityksellistä, että toivoisin pääseväni jotenkin auttamaan muita leskiä. Katsotaan...

Kotona viihdyn, ja syksyn tullen kaipaan taas valoa lisää ympärilleni. Metsäretkellä tarttui mukaan hieman taas luonnon antimia:

Kanaverkosta tehty kartio, Vikan kanssa roskisdyykattu pläkkipeltiämpäri ja valosarja toivottaa nyt oven vieressä kotiin tervetulleeksi.

Ihania syysiltoja kaikille!

~Tikki~

Elämän ihmeellisyys

Silloin kun jäin leskeksi, pidin aivan varmana sitä, että elämäni onnelliset päivät ovat ohi. Tiesin, että selviän jollain tavalla, mutta onnelliseksi en itseäni osannut kuvitella. Kun on ollut toisen kanssa reilusti yli 20vuotta aivan nuoresta lähtien, toistaan tukien kasvettu aikuiseksi, toista kunnioittaen ja tukien kaikissa päätöksissä ja elämän mutkissa, on yksin jääminen jättimäinen muutos. Mutta se, että liitto oli onnellinen ja vahva onkin lopulta ollut se tekijä, mikä varmasti auttoi selviämään myös niistä mustimmista päivistä. Minut oli rakastettu ja arvostettu hyvin vahvaksi ja itseeni luottavaksi. Toki tämä ominaisuus on monen tekijän summa, mutta annan siitä edesmenneelle miehelleni suuren kunnian.

Minua potki mustimpina aikoina eteenpän tietenkin lapset. Mutta myös kliseisesti se, että tiesin Antin halunneen minun selviävän ja olevan vielä jonain päivänä onnellinen. Muistan hyvin selkeästi sen hetken kun ensimmäistä kertaa jälkeen uuden ajanlaskun koin onnea. Se oli päivä, jolloin olin mökillä, lämmitin saunan ja istuin kesäiltana kaikessa rauhassa jäähyllä. Pikkuhiljaa niitä onnen hetkiä oli yhä enemmän ja niitä mustia hetkiä vähemmän. Mustiin hetkiin myös auttoi se, että tiesin niitä olleen jo miljoonia ja aina niistä selvisin. Kävin minä myös terapiat ja sururyhmät ja tärkeä apu oli vertaisten leirit kahteen eri otteeseen. Kun kuolema on äkillinen ja täysin yllättävä ja joudut itse elvyttämään omaa puoliosasi ja tämä vielä ulkomailla, on kovimmankin "ei tarvi auttaa" ihmisen myönnettävä tarvitsevansa kaiken maailman avun niin läheisiltä kuin myös ammattilaisilta. Yksin en jäänyt, minulla on upea perhe, erityisen suuri kiitos jälleen Vikalle, mahtavat ystävät ja myös ne muut tuntemattomat, jotka ilahduttivan monin eri tavoin.

Suru on työtä, mutta sitä ei tekemällä saa valmiiksi. Joku fiksu onkin sanonut, että suru tekee työtä sinussa. Oikeaa tapaa surra ei ole. Suru muuttaa ihmistä. Kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut, ei voi tietää mitä sureva käy läpi. Suru pelottaa ihmisiä ja monelle surevan kohtaaminen on ahdistavaa. Mutta pääasiassa ihmiset osaavat silti olla ihania ja empaattisia. Puolisonsa menettänyt joutuu etsimään itsensä uudelleen, läheinen pari on lopulta todella tiivis yksikkö, jossa ei todellakaan tiedä mistä toinen alkaa ja toinen päättyy.

Ajattelin, että en enää rakastu, saatikka niin, että edes ajattelisin naimisiin menoa. Avioliitto on minulle ISO juttu ja siten odotan, että avioliittoni kestää kunnes kuolema erottaa. Mutta niin sitä vain elämä yllättää, niin huonossa, mutta kyllä niin jättimäisesti myös hyvässä. Löysin sen toisen oikean. Toisaalta ihan erilaisen, toisaalta elämäni miehissä on myös paljon samaa. Ja tässä rakkaudessa on paljon ihan erilaista, tämä suhde on toinen tarina. Ei korvaava eikä vertailtava, vaan oma, uusi tarinansa. Entinen kulkee aina mukana, mutta tiedän, että Antti hyväksyisi ehdottomasti uuden tilanteeni ja myös uuden kumppanini.

Tällainen ilmestyi eilen sormeeni. Minä todella olen onnellinen. 

Kotimaisia kädentaitajia arvostaen arvostan myös sormustani erityisesti. Sormus on iki-ihania koruja suunnittelevan Annette Tillanderin ateljeesta. Miehen sormuksen tein itse, sormea koristaa leveä ja rouhea hopeinen sormus. 

Pää pilvissä sain jotain aikaiseksi myös itse:

~Tikki~

Tuhkasta noussut. Blogikin.

Edellisestä blogikirjoituksesta on vierähtänyt. Edellisen kirjoituksen jälkeen on tapahtunut paljon. Hirmuisesti. Monella tapaa liikaa, mutta tässä sitä edelleen ollaan, uuden äärellä ja ihan ehjänäkin, ei ehjin nahoin, mutta kasaan kurottuna. Alle nelikymppisenä ei ajattele jäävänsä leskeksi, mutta niitäkin tarinoita on olemassa ja nyt se kohtalo osui minun kohdalleni. Sukuvika ilmeisesti, jäihän äitinikin leskeksi alle nelikymppisenä.

Ja mikäpäs muukaan se olisi vaikeina aikoina ollut sitä terapeuttisinta kuin käsityöt. Monen monta iltaa, päivää ja yötä vietin yksin ja välillä Vikan kanssa tehden käsitöitä. Niitä voisin jossain vaiheessa kyllä kuvailla tännekin. Vika oli muutenkin ensimmäisen vuoden kantava voima, pakastin täyttyi Vikan toimesta, minua kiikutettiin monenmoiseen mukana, pitäen kiinni elämässä ja uskossa siihen, että jonain päivänä jälleen on elämässä mieltä. Rankkoja aikoja, mutta päätös siitä, että vielä minä olen onnellinen on pitänyt ja sitä todellakin voin nyt sanoa olevani.

Nyt olen siirtynyt niin etelään kuin se Suomessa on mahdollista. Uusi ihana koti, uusi ihana kasvanut perhe ja olo, että energiaa on jälleen kirjoittaakin. Olen minä koko ajan kirjoittanut, mutta vain itseäni varten.

Onneksi tuo miehekkäämpi puoliskoni on antanut minulle vapaat kädet sisustuksen(kin) suhteen. Tavarat etsivät paikkaansa, mutta pikkuhiljaa alkaa minun kätteni jälki näkymään... Tässä muutama kuva katoksestamme, välitilasta autotallin (meidän tapauksessa mopotallin...) ja talon välistä.

~Tikki~