Yökylään

Yökyläilyä varten tykkään ottaa mukaan omat vuodevaatteet; peitteet ja tyynyt, lakanat, pussilakanat ja tyynyliinat. Nukun paljon paremmin,kun saan kääriytyä omaan untuvapeittoon ja pään alla on oma tyyny. Hotelliinkin otan mukaan oman tyynyn :). Tämä on joskus aiheuttanut respassa pitkiä, kummastuneita katseita, kun menen kirjautumaan ulos hotellista tyyny kainalossani. Useamman kuin yhden kerran olen saanut kertoa vastaanottovirkailijalle, että kyllä, tyyny kainalossani on ihan oma, eikä huoneesta mukaan pöllitty. Hotelliin en sentään ota omaa peittoa mukaan, mutta kaikkialle muualle kyllä.

Tätä varten (myös farkkuvuorta pienentääkseni) ompelin vanhoista farkuista reilun kokoisen kassin, sellaisen Ikea-kassin kokoisen. Tähän kassiin mahtuu kahden hengen peitot ja tyynyt liinavaatteineen ja kassin suun saan suljettua vetoketjulla, jolloin sisältö säilyy puhtaana eikä leviä pitkin auton peräkonttia.

Farkkukasakin pieneni tämän kassin valmistuksessa, sillä sain tähän uppoamaan reilut kolmet miesten farkut. Farkkuja riittää kyllä edelleenkiin, joten tiedossa on jatkossakin erilaisia ompeluksia vanhoista farkuista, lempimateriaalistani :)

-Vika-

Pelasta Eetut

Olen jäsenenä Saumanvara facebook-yhteisössä. Saumanvaran naiset ovat jo useita kertoja järjestäneet erilaisia hyväntekeväisyystempauksia. Viime vuonna keräsimme mm. huutokaupalla rahaa Roosa-nauhakeräykseen ja Sylvalle.

Tänä vuonna keräämme huutokaupalla rahaa Syöpäsäätiölle miesten eturauhassyövän tutkimukseen.

Saumanvaran huipputaitavat ompelijat valmistavat huutokauppaan erilaisia tuotteita ja ne myydään 1.11. järjestettävässä nettihuutokaupassa.

Omalta osaltani osallistun tähän muutamalla tuotteella :)

A5-kokoinen kalenteri, jonka irroitettavat kannet on tehty kierrätysfarkuista ja uusista puuvillakankaista.

Kierrätysfarkuista tehty kassi.

Tämäkin kierrätysfarkuista tehty, reilunkokoinen pussukka.

Sitten Tikin tekemä koru, jolle tein kaveriksi vegaaninahkasta ja Almandiinin kankaista pussukan.

Ja toinen Tikin tekemä ihana koru. Tällekin tein pussukan vegaaninahkasta ja Almandiinin puuvillakankaasta.

Vielä on tekeillä yksi pussukka tähän huutokauppaan, siitä sitten myöhemmin :)

Kun Eetut on pelastettu, alkaakin urakointi pienille ihmisille. Osallistun nimittäin KYS:n joululahjakeräykseen lasten teho-osaston pikkuisille. Enpä olekaan pitkään aikaan ommellut vaatteita koossa 40. Saattaahan tuo vaatia hieman totuttelua noin pienten vaatteiden ompelu omien vaatteiden jälkeen...

Pelasta Eetut-huutokauppa löytyy facebookista hakusanalla Pelasta Eetut :)

-Vika-

Sytykesipsejä torstain ratoksi

Talven myyjäiset lähestyvät ja jotain myytävääkin lienee pitäisi saada aikaiseksi. Tämän päivän käytin hellan ääressä keitellen sytykesipsejä:

Hieman tulitikkuaskin tuunaamista, ja valmis setti joulun pikku muistamisia on valmiina.

Viime yönä satoi lunta. Tai no, räntää se taisi olla. Tuuli oli illalla ja yöllä varsin kovaa ja en olisi ihan hirmuisesti yllättynyt jos talo olisi siirtänyt paikkaansa. Samalta tontilta kuitenkin herättiin. Naapurikunnassa oli synkeä aamu tasoristeysonnettomuuden johdosta. Monen ihmisen elämä muuttui tänään perusteellisesti, monta liian aikaisin kuollutta ja monta kaipaamaan jäänyttä.

Omaani turvaamaan tein mustahehkutetusta rautalangasta ja karneolista ristin autoon.

Mukavaa torstai-iltaa!

~Tikki~

Valoa elämään

Olen hyvin iloisesti yllättynyt ja hämilläni blogitekstini Elämän ihmeellisyys johdosta saamistani viesteistä. Moni on kertonut olevansa onnellinen puolestani ja monen monta leskeä on jakanut omia kokemuksiaan leskeytymisestä ja jotkut myös uudesta parisuhteesta leskeytymisen jälkeen. Moni on myös kiittänyt tekstin antaneen toivoa omaan tilanteeseensa kun tunne elämän mahdollisuuksista on silloin alkutapaipaleella hyvinkin synkeää ja usein toivotontakin. Ihanaa jos tekstini on edes hieman ollut avittamassa jotain syvissä vesissä kulkevaa.

Itsekin muistan, että ennen edesmenneen mieheni kuolemaa sitä todellakin elin siinä harhassa, että ihmiset kuolevat vanhana ja jäävät leskeksi sitten joskus. Kuulihan sitä tarinoita nuorena kuolleista, ja onhan sitä itsekin jäänyt puoliorvoksi pienenä lapsena, joten tämän faktan olisi tietysti pitänyt olla itsellekin ihan mahdollinen skenaario. Mutta eihän sitä ihminen kohdalleen moista kohtaloa ajattele. Eikä tietysti pidäkään elää pelossa. Mutta tiedostaa se kannattaisi. Ihan jo pelkästään sen takia, että osaisi nauttia elämästä nyt, osaisi olla kiitollinen toisen olemassa olosta ja osaisi sen myös kertoa.

Kliseisesti leskeytyminen aiheutti minulle(kin) arvojen uudelleen järjestymisen. Ennenkin minulle oli perhe se tärkein, mutta nyt se on sitä vielä enemmän. Ennen panostin työhöni paljon aikaa ja energiaa, kouluttauduin jatkuvasti oman, ja varmaan muidenkin jaksamisen kustannuksella jne. Elin myös paljon odottaen viikonloppua, seuraavaa matkaa yms arjesta poikkeavaa. Nyt yritän tehdä siitä tavallisestä päivästä joka ainoa päivä hyvän. Ja pehmittihän se. Leskeytyminen. En ole itselleni, saatikka muille, enää niin vaativa ja kriittinen. Olen hyväksynyt itsessäni niitä heikkouksia, enkä edes kuvittele enää olevani kaikkeen pystyvä taikka muutoin täydellinen. Ja toisaalta, olen ylpeä siitä, että olen selvinnyt. Tyyli ja keinot vaihtelivat, moni tekemäni valinta ja teko oli sillä hetkellä se ainoa. Se, että rakennat  ja löydät itsesi uudelleen tuon kaltaisen kokemuksen jälkeen on aina uroteko. Yksin siihen ei kykene, mutta silti leskeytyminen on siltikin hyvin, hyvin yksinäinen taival. Yksin ollessasi kohtaat ne pimeimmät tunteet, suurinmman kaipuun, ahdistavimman surun, kateuden, katkeruuden ja pelot. Niitä tunteita ei kukaan voi puolestasi käydä läpi, eikä oikein välttämättä edes auttaa niissä. Mutta se, että tiedät olevasi edelleen rakastettu ja tärkeä monelle, auttaa jaksamaan ja pitää kiinni elämässä.

Nyt kun olen vahvoilla oman vointini suhteen, on toiveissa se, että jotenkin voisin hyödyntää kokemuksiani. Vertaistuki on ollut itselleni niin tärkeää ja merkityksellistä, että toivoisin pääseväni jotenkin auttamaan muita leskiä. Katsotaan...

Kotona viihdyn, ja syksyn tullen kaipaan taas valoa lisää ympärilleni. Metsäretkellä tarttui mukaan hieman taas luonnon antimia:

Kanaverkosta tehty kartio, Vikan kanssa roskisdyykattu pläkkipeltiämpäri ja valosarja toivottaa nyt oven vieressä kotiin tervetulleeksi.

Ihania syysiltoja kaikille!

~Tikki~

Sisällä surussa

Minun ja Tikin elämässä on aika ennen ja jälkeen.

Pitkään olen miettinyt, miten kerron täällä elämästäni "sen jälkeen".... miten paljon avaan asioita, joissa olen ollut hyvin syvästi mukana, mutta kuitenkin jollain tapaa ulkopuolella. Olemme Tikin kanssa aina olleet läheisiä ja olemme kokeneet elämässä monenlaista, niin hyvää kuin huonoa. Yhdessä ollaan itketty ja naurettu, märehditty asioita ja juoruttu... Olemme kokeneet paljon, mutta mikään aikaisempi ei yllä karmeudessaan ja julmuudessaan lähellekään sitä katastrofia, mihin jouduimme jouluna kohta kaksi vuotta sitten.

En ikinä unohda sitä jouluyötä, kun klo 3 heräsin puhelimen soittoon ja puolen tunnin päästä istuimme autossa, ajoimme aamuyön kohti Helsinkiä ja sitten lentäen illaksi painajaiseen.

Tämän kuvan otin eräänä yönä hotellimme parvekkeella. Vuosi oli vaihtunut, monta käytännön asiaa oli saatu järjestettyä, laukut oli pakattu ja aamulla odotti kotiSuomeen lähtö ilman Anttia.

Siitä alkoi elämäni raskain vuosi. Läheisen ihmisen menettäminen on kamalaa. Mutta tässä tilanteessa tärkeintä oli keskittyä pitämään sisko hengissä, ruokkimaan lapset, hoitamaan käytännön asiat... Siirsin oman surutyöni odottamaan sitä aikaa, kun siihen on mahdollisuus. 

Reilun vuoden aikana tuntui monta kertaa, että tästä ei ikinä selvitä. Mutta kuitenkin koko ajan jossain oli se usko, että kyllä me selvitään. Me emme anna periksi. Joku päivä kaikki on vielä hyvin. Vaikka kaikki onkin muuttunut ja olemme menettäneet niin paljon.

Pitkään elämä oli pelkkää selviämistä. Mihinkään ylimääräiseen ei kertakaikkiaan ollut energiaa. Mutta pikkuhiljaa huomasin, että minua tarvitaan aina vaan vähemmän, sisko selviää kyllä.

Tänä aikana en pystynyt tekemään mitään käsilläni, luovuus oli täysin hukassa, jumissa... ei vain pystynyt. Suru ja hätä on tehokas tappamaan kaiken muun henkisen toiminnan. Pakolla sain parit villasukat tehtyä, siinä se. 

Samaan aikaan, kun ymmärsin, että sisko selviää, että hän pärjää jo omillaan, on jopa onnellinen, alkoikin oma surutyöni, jota käyn vieläkin läpi. Ja nyt ymmärrän, miten valtavasti suru vie energiaa, se vie kaiken. Mutta eihän se suru lähde muuta kuin suremalla; itkemällä, ahdistumalla, nukkumalla, juoksemalla, huutamalla. Oma surutyöni on melko pitkälti tehtävä "salassa", koska tilannetta on vaikea selittää ulkopuolisille. Miten selität, että minä suren nyt, vaikka tapahtuneesta on jo kohta kaksi vuotta aikaa? Jotenkin en jaksa kenellekään tätä selittää, eivätkä toisaalta nämä asiat kuulu ulkopuolisille. En halua esim. työkavereilleni kertoa, että siskoni mies kuoli toissajouluna ja minun surun aika on nyt, kun sisko on oma surutyönsä pääsääntöisesti saanut suoritettua. Ehkä ihmiset ymmärtäisivät, ehkä eivät.

Meillä alkaa elämässä nyt uusi vaihe, kun Tikillä on uusi, suuri perhe. Se vaikuttaa väistämättä myös minun perheen elämään, niin paljon yhteistä meidän elämät sisältää. Ja minulla on luja usko siihen, että elämämme on jatkossa ihanaa ja hemmetin hauskaa, kun tästä taas minäkin pääsen vauhtiin.

Ei muuta kuin uusia tuulia kohti! Elämä voittaa!

-Vika-

Makujen erilaisuus

Aiemminkin on paljon ollut puhetta minun ja Vikan hyvin erilaisesta sisustusmausta. Vikalla on aina siistiä, tavaraa on suunniteltuina yksityiskohtina ja niin edelleen. Ja minulla...

No, ei ole siistiä, eikä tavaraa ole vähän. Eikä suunnitellusti. Vaan paljon, siellä täällä ja parhaiten kuvaava sana lienee iloinen kaaos.

Kaikki ei suinkaan ole vielä paikoillaan, muuttolaatikoita on vielä purkamatta ja tavarat etsii vielä paikkaansa. Mutta kyllä, täällä todella huomaa, että minä olen tullut taloon :D

Kerään vanhoja (ja juu juu, myös uusia...) peltipurkkeja. Niitä on paljon. 

Nyt purkit kiertävät keittiön katonrajaa.

Tämä maustekaappi kuului yläasteen valinnaisten puukäsitöiden repertuaariin. Minä tein niitä tietenkin kaksi siinä missä muut yhden :D Tässä toinen hieman väriä pintaansa saaneena.

Pienemmät kuormalavat ovat päätyneet joskus hyllyksi ja nyt ne on saaneet muutaman purnukkani kannateltavakseen.

Kirpparit ja vanhojen tavaroiden liikkeet... Varma lompakon surma. Ja toisin kuin Vika, minä en luovu samaa tahtia vanhemmista tavaroistani :D

~Tikki~

Elämän ihmeellisyys

Silloin kun jäin leskeksi, pidin aivan varmana sitä, että elämäni onnelliset päivät ovat ohi. Tiesin, että selviän jollain tavalla, mutta onnelliseksi en itseäni osannut kuvitella. Kun on ollut toisen kanssa reilusti yli 20vuotta aivan nuoresta lähtien, toistaan tukien kasvettu aikuiseksi, toista kunnioittaen ja tukien kaikissa päätöksissä ja elämän mutkissa, on yksin jääminen jättimäinen muutos. Mutta se, että liitto oli onnellinen ja vahva onkin lopulta ollut se tekijä, mikä varmasti auttoi selviämään myös niistä mustimmista päivistä. Minut oli rakastettu ja arvostettu hyvin vahvaksi ja itseeni luottavaksi. Toki tämä ominaisuus on monen tekijän summa, mutta annan siitä edesmenneelle miehelleni suuren kunnian.

Minua potki mustimpina aikoina eteenpän tietenkin lapset. Mutta myös kliseisesti se, että tiesin Antin halunneen minun selviävän ja olevan vielä jonain päivänä onnellinen. Muistan hyvin selkeästi sen hetken kun ensimmäistä kertaa jälkeen uuden ajanlaskun koin onnea. Se oli päivä, jolloin olin mökillä, lämmitin saunan ja istuin kesäiltana kaikessa rauhassa jäähyllä. Pikkuhiljaa niitä onnen hetkiä oli yhä enemmän ja niitä mustia hetkiä vähemmän. Mustiin hetkiin myös auttoi se, että tiesin niitä olleen jo miljoonia ja aina niistä selvisin. Kävin minä myös terapiat ja sururyhmät ja tärkeä apu oli vertaisten leirit kahteen eri otteeseen. Kun kuolema on äkillinen ja täysin yllättävä ja joudut itse elvyttämään omaa puoliosasi ja tämä vielä ulkomailla, on kovimmankin "ei tarvi auttaa" ihmisen myönnettävä tarvitsevansa kaiken maailman avun niin läheisiltä kuin myös ammattilaisilta. Yksin en jäänyt, minulla on upea perhe, erityisen suuri kiitos jälleen Vikalle, mahtavat ystävät ja myös ne muut tuntemattomat, jotka ilahduttivan monin eri tavoin.

Suru on työtä, mutta sitä ei tekemällä saa valmiiksi. Joku fiksu onkin sanonut, että suru tekee työtä sinussa. Oikeaa tapaa surra ei ole. Suru muuttaa ihmistä. Kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut, ei voi tietää mitä sureva käy läpi. Suru pelottaa ihmisiä ja monelle surevan kohtaaminen on ahdistavaa. Mutta pääasiassa ihmiset osaavat silti olla ihania ja empaattisia. Puolisonsa menettänyt joutuu etsimään itsensä uudelleen, läheinen pari on lopulta todella tiivis yksikkö, jossa ei todellakaan tiedä mistä toinen alkaa ja toinen päättyy.

Ajattelin, että en enää rakastu, saatikka niin, että edes ajattelisin naimisiin menoa. Avioliitto on minulle ISO juttu ja siten odotan, että avioliittoni kestää kunnes kuolema erottaa. Mutta niin sitä vain elämä yllättää, niin huonossa, mutta kyllä niin jättimäisesti myös hyvässä. Löysin sen toisen oikean. Toisaalta ihan erilaisen, toisaalta elämäni miehissä on myös paljon samaa. Ja tässä rakkaudessa on paljon ihan erilaista, tämä suhde on toinen tarina. Ei korvaava eikä vertailtava, vaan oma, uusi tarinansa. Entinen kulkee aina mukana, mutta tiedän, että Antti hyväksyisi ehdottomasti uuden tilanteeni ja myös uuden kumppanini.

Tällainen ilmestyi eilen sormeeni. Minä todella olen onnellinen. 

Kotimaisia kädentaitajia arvostaen arvostan myös sormustani erityisesti. Sormus on iki-ihania koruja suunnittelevan Annette Tillanderin ateljeesta. Miehen sormuksen tein itse, sormea koristaa leveä ja rouhea hopeinen sormus. 

Pää pilvissä sain jotain aikaiseksi myös itse:

~Tikki~

Voihan Brooklyn ;)

Laukkujen ompelu on ihanaa!

Ostin jokin aika sitten itselleni kolmisyöttöteollisuuskoneen, jolla ompelee ihan mitä vaan. Sen jälkeen laukkujenkin ompelu on ollut todella helppoa ja mukavaa, kun ei tarvitse pelätä koneen hajoamista.

Swoonin malleista Brooklyn on ehdoton suosikkini ja näitähä sitten tuleekin tehtyä!

Punaiset osat ovat keinonahkaa ja koirakangas on Almandiinin puuvilla-pellavaa.

Vielä ainakin yksi Brooklyn on tulossa, kun minulla sattui silmään ihan Brooklyniin sopivat kankaat kaappeja penkoessani. Mutta eihän laukkuja ole koskaan liikaa?

-Vika-

Mustikkametsän satoa

Olemme tänä syksynä käyneet paljon sienestämässä ja siinä samalla on tullut kerättyä niin mustikat, metsämansikat kuin puolukatkin. Hangon luonto on kyllä varsin huima, tietystikin meri on läsnä joka puolella, mutta myös metsät ja niistä löytyvä Suomen historia kyllä antaa hirmuisen paljon ihmeteltävää.

Tämä paikka kuuluu vakio apajiimme. Tämä nyt niin kaunis lampi on alun alkaen osa bunkkeristoa. Itselleni Suomen historia on edelleen yksi niistä intohimon kohteista, joten sikäli asun nyt kyllä varsin mielenkiintoisessa kaupungissa.

Viimeiseltä retkeltämme saimme saaliiksi paljon tatteja ja kanttarelleja, mutta käytin minä hyödykseni myös mustikkasatoa :D. Mies tosin naureskeli minun keräilyjä, kuulemma on äitiltä jäänyt jotain opettamatta mustikanpoiminnasta....

Mustikanvarpuja ja puisia sydämiä ovessa toivottamassa tervetulleeksi.

~Tikki~

Polkadot:ia ylle... tai alle ;)

MakeBra:n rintsikkamalli DL02-2 on todella ihana ja mukava päällä. Malli muokkautuu moneksi ja kankaan valinnalla saa aikaiseksi todella erilaisia lopputuloksia.

Olen joskus kauan sitten ostanut joltain messuilta punaista pallotrikoota pienen palan, sellaisen joka ei riitä esim. paitaan tai muuhunkaan aikuisen vaatteeseen. Niinpä päätin pilkkoa sen rintsikoiksi ja pikkareiksi.

Pikkarit on tehty myös MakeBra:n kaavalla, joka on myös todella hyvin istuva ainakin minun takapuolelle.

Tänään olis ohjelmassa taas laukun väkertämistä. Ulkona sataa, joten sääkin suosii monen tunnin leikkaus- ja silityssessiota, jota laukun tekeminen aina vaatii. Jep, eikun hommiin :)

-Vika-