keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Sisällä surussa



Minun ja Tikin elämässä on aika ennen ja jälkeen.

Pitkään olen miettinyt, miten kerron täällä elämästäni "sen jälkeen".... miten paljon avaan asioita, joissa olen ollut hyvin syvästi mukana, mutta kuitenkin jollain tapaa ulkopuolella. Olemme Tikin kanssa aina olleet läheisiä ja olemme kokeneet elämässä monenlaista, niin hyvää kuin huonoa. Yhdessä ollaan itketty ja naurettu, märehditty asioita ja juoruttu... Olemme kokeneet paljon, mutta mikään aikaisempi ei yllä karmeudessaan ja julmuudessaan lähellekään sitä katastrofia, mihin jouduimme jouluna kohta kaksi vuotta sitten.

En ikinä unohda sitä jouluyötä, kun klo 3 heräsin puhelimen soittoon ja puolen tunnin päästä istuimme autossa, ajoimme aamuyön kohti Helsinkiä ja sitten lentäen illaksi painajaiseen.


Tämän kuvan otin eräänä yönä hotellimme parvekkeella. Vuosi oli vaihtunut, monta käytännön asiaa oli saatu järjestettyä, laukut oli pakattu ja aamulla odotti kotiSuomeen lähtö ilman Anttia.

Siitä alkoi elämäni raskain vuosi. Läheisen ihmisen menettäminen on kamalaa. Mutta tässä tilanteessa tärkeintä oli keskittyä pitämään sisko hengissä, ruokkimaan lapset, hoitamaan käytännön asiat... Siirsin oman surutyöni odottamaan sitä aikaa, kun siihen on mahdollisuus. 

Reilun vuoden aikana tuntui monta kertaa, että tästä ei ikinä selvitä. Mutta kuitenkin koko ajan jossain oli se usko, että kyllä me selvitään. Me emme anna periksi. Joku päivä kaikki on vielä hyvin. Vaikka kaikki onkin muuttunut ja olemme menettäneet niin paljon.

Pitkään elämä oli pelkkää selviämistä. Mihinkään ylimääräiseen ei kertakaikkiaan ollut energiaa. Mutta pikkuhiljaa huomasin, että minua tarvitaan aina vaan vähemmän, sisko selviää kyllä.

Tänä aikana en pystynyt tekemään mitään käsilläni, luovuus oli täysin hukassa, jumissa... ei vain pystynyt. Suru ja hätä on tehokas tappamaan kaiken muun henkisen toiminnan. Pakolla sain parit villasukat tehtyä, siinä se. 


Samaan aikaan, kun ymmärsin, että sisko selviää, että hän pärjää jo omillaan, on jopa onnellinen, alkoikin oma surutyöni, jota käyn vieläkin läpi. Ja nyt ymmärrän, miten valtavasti suru vie energiaa, se vie kaiken. Mutta eihän se suru lähde muuta kuin suremalla; itkemällä, ahdistumalla, nukkumalla, juoksemalla, huutamalla. Oma surutyöni on melko pitkälti tehtävä "salassa", koska tilannetta on vaikea selittää ulkopuolisille. Miten selität, että minä suren nyt, vaikka tapahtuneesta on jo kohta kaksi vuotta aikaa? Jotenkin en jaksa kenellekään tätä selittää, eivätkä toisaalta nämä asiat kuulu ulkopuolisille. En halua esim. työkavereilleni kertoa, että siskoni mies kuoli toissajouluna ja minun surun aika on nyt, kun sisko on oma surutyönsä pääsääntöisesti saanut suoritettua. Ehkä ihmiset ymmärtäisivät, ehkä eivät.

Meillä alkaa elämässä nyt uusi vaihe, kun Tikillä on uusi, suuri perhe. Se vaikuttaa väistämättä myös minun perheen elämään, niin paljon yhteistä meidän elämät sisältää. Ja minulla on luja usko siihen, että elämämme on jatkossa ihanaa ja hemmetin hauskaa, kun tästä taas minäkin pääsen vauhtiin.

Ei muuta kuin uusia tuulia kohti! Elämä voittaa!

-Vika-


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Makujen erilaisuus

Aiemminkin on paljon ollut puhetta minun ja Vikan hyvin erilaisesta sisustusmausta. Vikalla on aina siistiä, tavaraa on suunniteltuina yksityiskohtina ja niin edelleen. Ja minulla...

No, ei ole siistiä, eikä tavaraa ole vähän. Eikä suunnitellusti. Vaan paljon, siellä täällä ja parhaiten kuvaava sana lienee iloinen kaaos.


Kaikki ei suinkaan ole vielä paikoillaan, muuttolaatikoita on vielä purkamatta ja tavarat etsii vielä paikkaansa. Mutta kyllä, täällä todella huomaa, että minä olen tullut taloon :D
Kerään vanhoja (ja juu juu, myös uusia...) peltipurkkeja. Niitä on paljon. 


Nyt purkit kiertävät keittiön katonrajaa.


Tämä maustekaappi kuului yläasteen valinnaisten puukäsitöiden repertuaariin. Minä tein niitä tietenkin kaksi siinä missä muut yhden :D Tässä toinen hieman väriä pintaansa saaneena.


Pienemmät kuormalavat ovat päätyneet joskus hyllyksi ja nyt ne on saaneet muutaman purnukkani kannateltavakseen.


Kirpparit ja vanhojen tavaroiden liikkeet... Varma lompakon surma. Ja toisin kuin Vika, minä en luovu samaa tahtia vanhemmista tavaroistani :D

~Tikki~

lauantai 14. lokakuuta 2017

Elämän ihmeellisyys

Silloin kun jäin leskeksi, pidin aivan varmana sitä, että elämäni onnelliset päivät ovat ohi. Tiesin, että selviän jollain tavalla, mutta onnelliseksi en itseäni osannut kuvitella. Kun on ollut toisen kanssa reilusti yli 20vuotta aivan nuoresta lähtien, toistaan tukien kasvettu aikuiseksi, toista kunnioittaen ja tukien kaikissa päätöksissä ja elämän mutkissa, on yksin jääminen jättimäinen muutos. Mutta se, että liitto oli onnellinen ja vahva onkin lopulta ollut se tekijä, mikä varmasti auttoi selviämään myös niistä mustimmista päivistä. Minut oli rakastettu ja arvostettu hyvin vahvaksi ja itseeni luottavaksi. Toki tämä ominaisuus on monen tekijän summa, mutta annan siitä edesmenneelle miehelleni suuren kunnian.

Minua potki mustimpina aikoina eteenpän tietenkin lapset. Mutta myös kliseisesti se, että tiesin Antin halunneen minun selviävän ja olevan vielä jonain päivänä onnellinen. Muistan hyvin selkeästi sen hetken kun ensimmäistä kertaa jälkeen uuden ajanlaskun koin onnea. Se oli päivä, jolloin olin mökillä, lämmitin saunan ja istuin kesäiltana kaikessa rauhassa jäähyllä. Pikkuhiljaa niitä onnen hetkiä oli yhä enemmän ja niitä mustia hetkiä vähemmän. Mustiin hetkiin myös auttoi se, että tiesin niitä olleen jo miljoonia ja aina niistä selvisin. Kävin minä myös terapiat ja sururyhmät ja tärkeä apu oli vertaisten leirit kahteen eri otteeseen. Kun kuolema on äkillinen ja täysin yllättävä ja joudut itse elvyttämään omaa puoliosasi ja tämä vielä ulkomailla, on kovimmankin "ei tarvi auttaa" ihmisen myönnettävä tarvitsevansa kaiken maailman avun niin läheisiltä kuin myös ammattilaisilta. Yksin en jäänyt, minulla on upea perhe, erityisen suuri kiitos jälleen Vikalle, mahtavat ystävät ja myös ne muut tuntemattomat, jotka ilahduttivan monin eri tavoin.

Suru on työtä, mutta sitä ei tekemällä saa valmiiksi. Joku fiksu onkin sanonut, että suru tekee työtä sinussa. Oikeaa tapaa surra ei ole. Suru muuttaa ihmistä. Kukaan, joka ei ole sitä itse kokenut, ei voi tietää mitä sureva käy läpi. Suru pelottaa ihmisiä ja monelle surevan kohtaaminen on ahdistavaa. Mutta pääasiassa ihmiset osaavat silti olla ihania ja empaattisia. Puolisonsa menettänyt joutuu etsimään itsensä uudelleen, läheinen pari on lopulta todella tiivis yksikkö, jossa ei todellakaan tiedä mistä toinen alkaa ja toinen päättyy.

Ajattelin, että en enää rakastu, saatikka niin, että edes ajattelisin naimisiin menoa. Avioliitto on minulle ISO juttu ja siten odotan, että avioliittoni kestää kunnes kuolema erottaa. Mutta niin sitä vain elämä yllättää, niin huonossa, mutta kyllä niin jättimäisesti myös hyvässä. Löysin sen toisen oikean. Toisaalta ihan erilaisen, toisaalta elämäni miehissä on myös paljon samaa. Ja tässä rakkaudessa on paljon ihan erilaista, tämä suhde on toinen tarina. Ei korvaava eikä vertailtava, vaan oma, uusi tarinansa. Entinen kulkee aina mukana, mutta tiedän, että Antti hyväksyisi ehdottomasti uuden tilanteeni ja myös uuden kumppanini.


Tällainen ilmestyi eilen sormeeni. Minä todella olen onnellinen. 

Kotimaisia kädentaitajia arvostaen arvostan myös sormustani erityisesti. Sormus on iki-ihania koruja suunnittelevan Annette Tillanderin ateljeesta. Miehen sormuksen tein itse, sormea koristaa leveä ja rouhea hopeinen sormus. 

Pää pilvissä sain jotain aikaiseksi myös itse:




~Tikki~

sunnuntai 8. lokakuuta 2017

Voihan Brooklyn ;)

Laukkujen ompelu on ihanaa!

Ostin jokin aika sitten itselleni kolmisyöttöteollisuuskoneen, jolla ompelee ihan mitä vaan. Sen jälkeen laukkujenkin ompelu on ollut todella helppoa ja mukavaa, kun ei tarvitse pelätä koneen hajoamista.

Swoonin malleista Brooklyn on ehdoton suosikkini ja näitähä sitten tuleekin tehtyä!



Punaiset osat ovat keinonahkaa ja koirakangas on Almandiinin puuvilla-pellavaa.

Vielä ainakin yksi Brooklyn on tulossa, kun minulla sattui silmään ihan Brooklyniin sopivat kankaat kaappeja penkoessani. Mutta eihän laukkuja ole koskaan liikaa?

-Vika-

torstai 5. lokakuuta 2017

Mustikkametsän satoa

Olemme tänä syksynä käyneet paljon sienestämässä ja siinä samalla on tullut kerättyä niin mustikat, metsämansikat kuin puolukatkin. Hangon luonto on kyllä varsin huima, tietystikin meri on läsnä joka puolella, mutta myös metsät ja niistä löytyvä Suomen historia kyllä antaa hirmuisen paljon ihmeteltävää.





Tämä paikka kuuluu vakio apajiimme. Tämä nyt niin kaunis lampi on alun alkaen osa bunkkeristoa. Itselleni Suomen historia on edelleen yksi niistä intohimon kohteista, joten sikäli asun nyt kyllä varsin mielenkiintoisessa kaupungissa.

Viimeiseltä retkeltämme saimme saaliiksi paljon tatteja ja kanttarelleja, mutta käytin minä hyödykseni myös mustikkasatoa :D. Mies tosin naureskeli minun keräilyjä, kuulemma on äitiltä jäänyt jotain opettamatta mustikanpoiminnasta....


Mustikanvarpuja ja puisia sydämiä ovessa toivottamassa tervetulleeksi.
~Tikki~


sunnuntai 1. lokakuuta 2017

Polkadot:ia ylle... tai alle ;)

MakeBra:n rintsikkamalli DL02-2 on todella ihana ja mukava päällä. Malli muokkautuu moneksi ja kankaan valinnalla saa aikaiseksi todella erilaisia lopputuloksia.

Olen joskus kauan sitten ostanut joltain messuilta punaista pallotrikoota pienen palan, sellaisen joka ei riitä esim. paitaan tai muuhunkaan aikuisen vaatteeseen. Niinpä päätin pilkkoa sen rintsikoiksi ja pikkareiksi.



Pikkarit on tehty myös MakeBra:n kaavalla, joka on myös todella hyvin istuva ainakin minun takapuolelle.

Tänään olis ohjelmassa taas laukun väkertämistä. Ulkona sataa, joten sääkin suosii monen tunnin leikkaus- ja silityssessiota, jota laukun tekeminen aina vaatii. Jep, eikun hommiin :)

-Vika-


lauantai 30. syyskuuta 2017

Laukku vanhoista farkuista... taas :)

Ompelin vanhoista farkuista yksinkertaisen kassin.


Kassi suljetaan vetoketjulla, sisällä on vetoketjullinen tasku avaimille ym pikkusälälle. Kantohihnaksi laitoin puuvillahihnaa tikapuusoljella, jotta sen pituutta saa säädettyä. Kuvio on Almandiinin kankaasta leikattu, jonka sitten aplikoin liimaharson avulla paikoilleen.

-Vika-